Huomaan vuosi vuodelta arvostavani enemmän niitä elämän pieniä asioita ja olevani onnellinen juuri siitä mitä tällä hetkellä on. Voin sanoa, että nyt kolmekymppisenä elämässäni on ne perusasiat kunnossa ja esimerkiksi rinnalta löytyy se unelmieni mies, jonka kanssa olen saanut jakaa arkeni jo lähes yhdeksän vuotta. Jokaiselle meistä eri asiat tuovat onnen, mutta itselleni tärkein asia on juuri ne läheiset ihmiset ympärillä; rakastava perhe ja ystävät, joihin voi tukeutua ja luottaa täysin. Voin sanoa olevani enemmän kuin tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseeni. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että elämässäni ei olisi tavoitteita tai mitään tulevaisuuden haaveita, mutta olen kuitenkin luopunut “sitten kun”-ajattelutavasta kokonaan. Ikinä ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.

Tällä viikolla olen miettinyt tätä aihetta vielä normaalia enemmän, sillä kuulin surullisia uutisia alkuviikosta. Yliopistoaikainen kurssikaverini menehtyi leukemiaan sunnuntaina vasta 30-vuotiaana. Hän oli niin täynnä elämää ja taistelua, että uutinen tuli shokkina, vaikka emme läheisiä ollutkaan. Olin kuitenkin ihan varma, että hän selviää. Hän teki puoli vuotta sitten aika pysäyttävän kirjoituksen, jossa hän kävi läpi asioita jotka olivat nousseet pinnalle sairastumisen myötä. Viisaita sanoja, jotka pysäyttivät. Suurimpana juurikin se, että elämä on tässä ja nyt ja meillä on tämä yksi mahdollisuus, joten elämästä pitää tehdä omannäköistä. Olla aito – juuri sellainen kun on, vaikka ei istuisikaan mihinkään muottiin. Nauraa ja rakastaa. Tehdä sitä työtä mikä tekee onnelliseksi. Iloita terveydestä ja siitä, että saa herätä uuteen päivään. Perusasioita, mutta nämäkin helposti unohtuu kaiken kiireen, stressin ja paineen keskellä – etenkin tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa missä elämme.

Opiskeluystäväni kuolema sai myös miettimään sitä kuinka onnekas olen siitä, että saan jakaa elämäni poikaystäväni kanssa. Me molemmat nimittäin tapasimme elämänkumppanimme samaan aikaan samassa yliopistossa. Meidän matka jatkui valmistumisen jälkeen Pariisin ja heidän Lontooseen. He pysyivät yhdessä loppuun asti ja voitte uskoa, että kyyneliltä ei vältytty kun luin hänen tyttöystävänsä muistokirjoituksen. Sydäntä riipivää tekstiä, mutta päällimmäisenä hänellä oli kiitollisuus siitä ajasta minkä he saivat viettää yhdessä.

Pelossa ei tietenkään kenenkään kannata elää, mutta ei myöskään aina odottaa sitä hetkeä “kun”. Kukaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja juuri sen takia onkin niin tärkeää osata arvostaa sitä mitä on tässä ja nyt.