Uppouduin tänään lukemaan lempiblogejani ja Jonnan blogissa yksi postaus kolahti ja kovaa. Kyseessä on itseasiassa tämä Rosannan postaus, johon Jonna otti kantaa ja joka pysäytti ainakin minut. Luin kommentteja ja tuli ihan hirveä olo siitä välinpitämättömyydestä mikä ihmisiä vaivaa. En itse väitä olevani mitenkään täydellinen, mutta empatia on yksi asia minkä olen oppinut kotoa. Äitini on yksi empaattisimmistä ihmisistä ketä tunnen ja hän ja isäni on opettanut, että aina täytyy tarjota apua sitä tarvitsevalle. Siksi tuntuu todella pahalta kuulla tarinoita siitä miten joku kaatuu monen ihmisen edessä (etenkin Rosannan tarinassa vanhus) ja kukaan ei tee elettäkään auttaakseen. Auttamisen tällaisessa tilanteessa pitäisi olla itsestäänselvyys, asia joka tulee miettimättä, mutta nähtävästi se ei ole monelle niin.
Itselleni kävi samantyylinen juttu pari vuotta sitten Helsinki-Vantaan lentokentällä. Oli talvi ja kävelin terminaaliin sisälle ja samalla sekuntilla kun astuin sisätiloihin, vedin sellaiset lipat, että oksat pois. Kengän pohjaan oli jäänyt lunta, joten lensin aika komeasti suoraan selälleni niin, että kamat lensi pitkin poikin. Alkushokista selvittyä, tajusin, että makaan keskellä terminaalia yksin, enkä pääse ylös. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja kaikki tuijottivat sanomatta sanaakaan ja tarjoamatta apua. Tuntui, että makasin siinä pitkän hetken, ennnenkuin kaksi miestä auttoi ylös. Hekin hävisivät sillä sekuntilla kun olin pystyssä, joten siinä seisoin taas yksin ja keräilin kamojani. Kukaan ei tullut kysymään miten kävi, ei edes lentokentän henkilökunta, vaikka heitä oli tilassa vaikka kuinka monta. Sillä hetkellä oli kyllä todella yksinäinen olo ja tuntui ihan uskomattomalta, että kaikki kyllä kehtasivat tuijottaa, mutta kukaan ei viitsinyt millään tavalla auttaa.
Tilanne oli itselleni niin outo, sillä en voisi kuvitellakaan näkeväni jonkun kaatuvan ja olla tarjoamatta apua ja uskon, että siellä ruudun toisella puolella suurinosa tuntee samoin. Tai näin ainakin toivon.
Siksi olen ehdottomasti mukana Rosannan “Kävikö pahasti?”-liikkeessä ja toivon, että niin olette tekin!
No translation this time, but tomorrow I’m back with the usual topics of the blog!
8 comments
Miss J
Tuo kampanja kolahti myös itseeni ja naputtelinkin siitä oman näkemykseni blogiini. Ikävä kuulla, että sinullakin on noin epämiellyttäviä muistoja muiden ihmisten käyttäytymisestä. :/ Luulisi nyt vähintään, että joku henkilökunnasta olisi tullut avuksesi.
Sofia
Täytyykin tulla lukemaan! Joo, hiukan outo tilanne oli ja kun luki kommentteja Rosannan alkuperäisestä postauksesta niin sieltä vasta löytyi uskomattomia tilanteita…etenkin yksi, missä äiti oli juossit bussiin ja kaatunut, jonka seuraksen myös lastenvaunut kaatui ja lapsi lensi ulos. Eikä kukaan bussipysäkillä auttanut kumpaakaan. Huh. Alkaa ihan veri kiehumaan kun miettii näitä juttuja!
bambi
Mäkin kerran liukastuin alkuraskauden aikana suoraan forumin edessä ja kukaan ei auttanut. 🙂 se on niin tyypillistä täällä Suomessa mutta kiva että ihmiset vähän rupesivat miettiä näitä tilanteita. Siitä mun tapahtumasta on jo 6 vuotta 🙂
Sofia
No huh, onneksi ei käynyt pahemmin! Ja yllätys, että kukaan ei tullut auttamaan 🙁
Anonymous
Mä vedin hirveet lipat steissin metron rullaportaissa. Samalla sekunnilla jostain tuli mies joka nosti mut ylös, katsoi kun linkutin metroon ja kysyi vielä “pärjäätkö varmasti?” oli vielä tyttöystävä kainalossa. Portaissa vielä multa ulkomaalainen kundi kysyi olenko OK.
Eli vedin hirveen näköiset lipat, farkut repesi ja polvi vuoti verta. Kello oli noin 17.00 eli pahin ruuhka…
Olisin halunnut kiittä kyseisiä nuoria miehiä lähettämällä heille esim. viinipullon, mutta he hävisivät metroon, kun olin itse jotenkin niin shokissa. Tajusin kuitenkin edes kiittä heitä!
Olen asunut ulkomailla ja vietän edelleen paljon aikaa Englannissa, olen todella kova kritisoimaan ainakin Helsinkiläisten tylyä asennetta ja sitä, että kukaan ei auta eikä hymyile… Minä sain kuitenkin apua!
Santtu
Ps. Olen keski-ikäinen nainen eli apu ei tullut kuumalle blondille ;))))
Sofia
Ihana kuulla tällainen positiivinen tarina! 🙂 Vitsit mitä herrasmiehiä, ihanaa, että niitä vielä on olemassa 😉 Ja ihanaa, että avunanto tuli heille suoraan selkärangasta, juuri niinkuin sen kuuluisi! Peli ei ole siis vielä menetetty 🙂
Alexandra
On kyllä kamalaa ja surullista kun ihminen hädässä ei saa apua, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon potentiaalisia auttajia. Tämä on yksi sosiaalipsykologian kuuluisimmista ilmiöistä (ryhmässä esiintyvästä auttamattomuudesta) nimeltä “bystander effect” (suomeksi “ohikulkijavaikutus”). Jos kiinnostaa, kannattaa lukea lisää ja varsinkin kaikkien aikojen karmeimmasta “bystander effect” esimerkistä; Kitty Genovesen murhasta. Kyse onkin sitten, mitä voimme tehdä jotta ihmiset tulisivat enemmän tietoisiksi kyseisestä ilmiöstä ja voisivat olla itse enemmän proaktiivisia vaikuttamaan omaan käytökseen?
Ps. Blogiasi on ilo lukea! 🙂
Sofia
Katsoin itseasiassa dokumenttia juuri tästä ilmiöstä ja siinä tehtiin kokeita siitä, miten ihminen käyttäytyy juuri ryhmässä. Oli tilanne missä noin kymmenen hengen ryhmä istuu odotushuoneessa kun tilaan alkaa tulla savua. Kaikki muut paitsi yksi henkilöistä oli näyttelijöitä, jotka istuivat rauhassa tekemättä mitään. Tässä tilanteessa 90% “koehenkilöistä” ihmetteli savua, kysyikin siitä ääneen muilta, mutta koska kukaan muu ei tehnyt mitään, jäi koehenkilökin siihen tilaan. Se 90% näistä koehenkilöistä oli tilassa niin kauan, että jos savu olisi ollut oikeata, olisi kaikki tukehtuneet ja lähes varmuudella menehtyneet. Dokkarissa oli paljon muita samantyylisiä kokeita ja on ihmeellistä miten rymässä olo vaikuttaa ihmiseen…
Täytyy perehtyä tuohon Genovesen murha juttuun. On nimittäin todella mielenkiintoinen aihe!
Ja kiitos Alexandra, ihana kuulla! 🙂